Flaue greier • Hävitöntä

Piirustus: Wilfred Hildonen

 

Ingen av dem får min stemme. • Yksikhään niistä ei saa minun ääntä. Ruijan Kaikus leder for november.

 

Flaue greier

Vår nordlige følelse av ugler i mosen skvatt i været da vi leste hva teatersjef Frank Jørstad sa. Om statsbudsjettet, nemlig at nord for Trondheim følger ikke regjeringen opp.

Vel å merke siktet Jørstad kun til scenekunst og de småpengene hans nasjonale kvenske teater ble foreslått tilslengt. Vi føler at det gror mose og ugler andre steder også.

Innen helse, for eksempel. Med det Irene Ojala kaller skitne triks ble Pasientfokus sine velgere lurt til å stemme på Arbeiderpartiet, idet hun i et innlegg i Altaposten konkluderer slik:

«Folk stemte på et parti som har rotet helsetilbudet i Finnmark til på en slik måte at hele Finnmark er på reisefot.»

Eller innen energi, der det etter elektrifisering av Melkøya spås strømpriser så høye at hvis du katastrofalt nok glemmer å slukke også 60-watts lyspæra over inngangsdøra når du låser og setter deg i flyttebilen, så forfølges du av månedsregninger fra kraftlaget på kroner 3000. Eller mer, de lærde strides.

Eller innen fiskeri, der det i sommer og fra mang en finnmarksfjord ble meldt om vansker med å røkke seg en vanlig kokning. Da er ei ny bunnlinje i ferd med å nås i den forjævliseringsprosessen som Finnmark, regjeringsuavhengig og i tiår etter tiår, utsettes for. Nemlig den vakre sensommerdagen du ikke lenger kan ro utpå baien og få deg noen småsei.

Jeg så en gang en venn lage ei tegning av Norge da vi var små. Han så for seg framtiden. Tegningen var naturtro fordi framtiden var dyster. Arket hans viste et nokså grønt og fint land, helt til lengst i nord. Der var det kun betong. Tykk smog over en skog av skorstein. Burde vært vindmøller, da ville tegningen vært spot-on.

Min moseugle-følelse handler oppsummert om regjeringer som i det stille samtykker når det raseres og plyndres, underslås og korrumperes innen helse, energi og fiskeri i nord.

Ingen av dem får min stemme, og hvorfor skittenskapen nevnes i Ruijan Kaiku? Fordi Finnmark, og våre naboer Troms, er tuftet av og på kvener. Det er her vi bor.

En ting er de eksperter på, politikerne, nemlig opportunisme. Det å snu kappa etter vinden. I 2023 kom de logrende for kvensk spalteplass, da var det visstnok sannhet ute og gikk. Høsten 2025? Stille som fra graven. Sannheten skal tydeligvis vandre av seg selv inn i solnedgangen, i fillete klær med vrengte lommer.

Så da må vi spørre, siden de jo er eksperter på hvor vinden blåser, har også den kvenske vinden stilnet? Gått fra frisk til flau bris? Vi er usikre.

Men at det er flaut, det virker ingen å ville ta fra oss.

 

Hävitöntä

Meiđän pohjainen tuntheema siitä ette tässä oon jotaki mättää, hyppäs ilmhaan ko met lujima mitä teaatterinjohtaaja Frank Jørstad sanoi. Staatinbudsetista, nimittäin ette Tronjamin pohjaispuolela hallitus ei piđä lupauksii.

Jørstad tosin meinas tyhä seenitaiđetta ja niitä pikkurahhoi mitä hänen kansalisele kvääniteaatterile oli ehđotettu viskattavaksi. Mutta olema tuntevinammma mäđänhaijuu muuvalaki.

Tervheyshommassa, esimerkiksi. Irene Ojala sannoo ette se oli likaisia konstia millä Pasientfokusin äänestäjät juksathiin äänestämhään Työväjenpartiata, ko se kirjotuksessa Altapostenhiin sannoo ette:

”Ihmiset äänestethiin partiata mikä oon siihen laihiin sekoittannu Finmarkun tervheyspalvelut ette heti koko Finmarkku oon tyyhentymässä ihmisistä.”

Eli sitte energian puolela, missä Melkøyan elektrifiseeraus ennustethaan ette nostaa virran hinnat niin korkkeeksi ette jos sie, kauhistuttava kylläki, ulko-ovvee lukuttaissa unheetat sammuttaat 60 watin näköpäärän ennen ko istut siirtopiilhiin, se olet vaarassa ette sinnuu alkkaavat vainoomhaan kuukautiset voimalaakin 3000 kruunun räkingit. Eli isomatki, tietäväiset ei ole yhtä mieltä.

Tahi fiskussa, mistä viimi kesänä ja usheemasta Finmarkun vuonosta muisteltiin ette se oli vaikkee saađa tavalista keittokallaakhaan. Silloin olhaan sauttamassa uutta pohjanoteerausta siinä Finmarkun saatanallistamisessa mikä vuosikymmenestä toisheen jatkuu, oli hallitus mikä tahansa. Nimittäin sitä kaunista syyskesän päivää ko et ennää saata souttaat ulos väylhään pyytämhään ittele muutamaa pikkusaittaa.

Mie näjin kerran ko yks minun ystävä piirsi kuvan Norjasta, ko olima pienet. Se näki eđessänsä tulevaisuuđen. Kuva oli oikhein näköinen sillä ko tulevaisuus oli synkkä. Hänen arkissa näkyi kohta vihrinen ja fiini maa, kiini pohjasimphaan oshaan asti. Sielä oli tyhä betongii. Vahva savvu korsteinimettän päälä. Siinä olis pitäny olla tuulimyllyi, silloin kuva olis ollu justhiin.

Minun mäđän haistaava nokka tarkottaa yhtheen räknättynnä hallituksia mikkä hiljaisesti nyökyttelleevät ko pohjaisen tervheyshommaa, energiata ja fiskua tuhothaan, ryöstethään, petkutethaan ja korrumpeerathaan.

Yksikhään niistä ei saa minun ääntä, ja miksikä tämän paskahomman mainithaan Ruijan Kaijussa? Sillä ko Finmarkku, ja meän kranni Tromssan puolela, oon kvääniin kehhäämä ja kvääniin varassa.

Yhđessä assiissa net kyllä oon ekspertit, piliitikkarit, nimittäin opportunismissa. Siinä ko käänttäävät takkii tuulen myötä. Vuona 2023 heilutelthiin hänttää ette saathiin kvääniiltä palstatillaa, silloin taisi tottuus olla liikkheelä. Entäs syksylä 2025? Hauđanhiljaisuus. Tottuus pittää näimän omin jalvoin vajelttaat kohđi auringonlaskuu, traasuissa ja plakkarit nurin.

Niinpä met sitte häyđymä kyssyyt, ko nethän oon ekspertit tietämhään mistä tuuli puhalttaa, ette oonko kväänituuliki vaistonu? Oonko se muuttunu friskistä heikkhoon tuulheen? Met emmä tieđä.

Mutta ette se oon hävitöntä, sitä ei yksikhään näytä halluuvan ottaat pois meiltä.