Käsikello-orkesteri Clarabellalla ja lauluryhmä Ilonilla on yhteinen tavoite: tuottaa iloa kuulijoille.
Karoliina Huhtanen
Oslon seudulla asuvat pääsivät huhtikuun lopussa nauttimaan harvinaisesta käsikellomusiikista ja nostalgisista Suomi-kappaleista Margaretakirkolla Oslossa. Käsikello-orkesteri Clarabella ja lauluryhmä Ilonat saapuivat Norjaan Jyväskylästä. Konsertin teemana oli itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi Suomi.
Molemmat harrastelijaryhmät toimivat nykyään Jyväskylän kansalaisopiston alaisuudessa, ja niitä ohjaa musiikinopettaja Sari Eirtola-Loukola.
Käsikellojen ja laulujen yhdistelmästä syntyi monipuolinen kokonaisuus suomalaista sielunmaisemaa. Konsertissa kuultiin monia tuttuja klassikoita, tunnetuimpana osa Jean Sibeliuksen Finlandiaa.
Gurun opissa
Juuri Sari Eirtola-Loukola toi aikanaan käsikellomusiikin Jyväskylään. Hän asui Yhdysvalloissa 1990-luvulla kahteen otteeseen ja tutustui siellä käsikelloihin.
– Se musiikki oli ihmeellisen ihastuttavaa. Soitin monta vuotta eri orkestereissa, ja otin eräältä gurulta yksityistunteja, Eirtola-Loukola kertoo.
Suomeen palattuaan hän halusi jatkaa harrastusta ja löysi muitakin kiinnostuneita. Niin sai alkunsa käsikellotoiminta Jyväskylässä. Nykyään paikkakunnalla on edistyneiden orkesteri Kide ja harrastelijaryhmä Clarabella. Lisäksi Jyväskylän kupeessa Muuramessa toimii yksi ryhmä.
Käsikellojen soittaminen on yhä Suomessa varsin harvinaista. Toimintaa on Jyväskylän lisäksi vain Helsingissä, Kuopiossa ja Turussa. Myös Norjassa käsikellot ovat edelleen varsin harvinainen musiikinlaji.
Monia saattaa jarruttaa se, että aloituskustannukset ovat isot. Kellot ovat suuri investointi. Sari Eirtola-Loukola kertoo, että orkesterin käyttämät kellot ovat noin 15 000 euron (noin 140 000 kruunun) arvoiset. Clarabellassa soittaville harrastus on kuitenkin edullinen, sillä mukana olosta peristään vain pieni kansalaisopiston vuosimaksu.
Jokainen on tärkeä
Clarabella-oskerissa soittajia on yhteensä kymmenen, ja jokainen jäsen on korvaamaton. Yksi kello vastaa yhtä pianon kosketinta. Jos yksikin kello puuttuu, ei musiikki soi, kuten sen kuuluisi.
– Tämä on erittäin sitova harrastus. Kuorossa sota ei yhtä miestä kaipaa, mutta käsikello-orkesterissa yhdenkin soittajan poissaolo on grande katastrofe. Jokaista tarvitaan, Sari Eirtola-Loukola sanoo.
Koska yksi orkesterin jäsenistä ei päässyt mukaan Osloon, hyppäsi Eirtola-Loukola orkesterinjohtajan paikalta kelloja soittamaan. Se toi oman lisäjännityksensä esiintymiseen.
Yhteisten soittotreenien lisäksi kuorolaiset harjottelevat usein myös kotona. Clarabellan jäsenillä ei ole arvokkaita kelloja kotona, mutta tarvittavat välineet löytyvät keittiönkaapista. Harjoitellessa pitää olla paino, että käsilihaksen muisti oppii liikkeet.
– Monet harjoittelevat ketsuppipulloilla ja keittiönkauhoilla, Eirtola-Loukola naurahtaa.
Nuorin ja konkari
Nuoresta iästään huolimatta 16-vuotias Juliaana Ruokokoski on Clarabella-orkesterin konkari. Hän aloitti harrastuksen 9-vuotiaana lapsille suunnatussa ryhmässä.
– Äitini oli nähnyt käsikellojen soittoa ja lainasi minulle käsikello-orkesteri Kiteen levyjä kirjastosta. Kuuntelin ja tykästyin musiikkiin, Ruokokoski kertoo.
Ruokokoski alkoi ensin soittaa lapsille suunnatussa ryhmässä. Kun lastenryhmän toiminta loppui, siirtyi Ruokokoski aikuisten harrastelijoiden ryhmään. Ikähaarukka on laaja ja yltää aina reilu 70-vuotiaaseen asti.
– Se tuo paljon rikkautta, että olemme niin eri-ikäisiä. Kaikkien kanssa tulee hyvin juttuun, Ruokokoski sanoo.
25-vuotias Sonja Pajala on soittanut käsikello-orkesterissa syksystä 2013 asti. Hän päätyi harrastuksen pariin kaverinsa houkuttelemana.
– On ihanaa soittaa erikoista soitinta. Moni kaverini ei ole tiennyt käsikellojen olemassaolosta, Pajala kertoo.
Niin Sonja Pajala kuin Juliaana Ruokokoski pitävät siitä, että voivat musiikilla koskettaa ihmisiä.
– Se tuo iloa ihmisille, kun käymme soittamassa. Esiinnyimme hiljattain yhdessä lauluryhmä Ilonien kanssa vanhainkodissa ja vanhukset olivat tosi iloisia, Pajala kertoo.
– Tiesin itse, että tein konsertissa monta virhettä. Kuulijat eivät sitä huomanneet, vaan kiittelivät, Juliaana Ruokokoski sanoo.