Se nederst i saken for hele tegningen. (Illustrasjon/piirustus: Wilfred Hildonen)
Det vakreste språket
I vår kvenske avis kan du lese om folk som liker språket vårt, som opplever kvensk som vakkert og fullverdig, som kan hende selv drømmer om en gang å snakke det. Med hardt arbeid og ektefølt statlig revitalisering vil det bli mulig.
Det er nå 15 år siden norske myndigheter, i kjølvannet av til dels heftig debatt, anerkjente kvensk som et eget språk, ingen finsk dialekt. Etter hundrevis av år i Norge har de kvenske språkgrenene vokst til punkter hvor kvener og finlendere kan streve med å forstå hverandre, lød noe av begrunnelsen for vedtaket.
Det var objektive fakta, vi minner om den subjektive; hva språkbrukerne selv mener.
Sett bort fra ulikheter i grammatikk og ordlister, mangler også kvensk en «riksfinsk språklig autoritet.» Den mangelen har vi ofte hørt lesere uttrykke om lag slik:
«Jeg syns kvensk er penere enn finsk. Kvensk er mykere å høre på. Litt snillere og rundere. Ikke så hardt liksom.»
I sin kamp for eksistens ble kvensk snakket lavt, til dels hvisket. Slikt setter usynlige spor, som i stillheten etter verbalt misbruk, og vi gjetter oss til at nevnte leser er en person med velutviklet empati for samtlige av samfunnets mange underdogs. Empati for dem som sjelden slenger seg selv – som knust glass – over sine medmennesker, men som trer fram og sier noe kun dersom de får lov.
Sammen har vi som nasjon bestemt at nå skal de endelig få lov til å tre fram og si noe, kvenene, da er det greit at de også tillates å bringe til torgs et språk å si det på.
Kven eller ei, fortsatt lun vinter ønskes alle.
Kaikkiin kaunhiin kieli
Tästä kainulaisesta aviisista sie saat lukkeet ihmisistä, jokka tykäthään meiđän kielestä, ihmisistä, joitten mielestä kainu oon kaunis ja arvokas kieli, jokka piian itte unistelhaan ette kerran puhuttais sitä. Kovala työlä – ja jos staatti tođela satsaa kielen voimistamisheen – se oon mahđolinen.
Nyt siitä oon 15 vuotta aikkaa ko Ruijan esivallat, osin kiivhaanki debatin pörästä, tunnustethiin, ette kainun kieli oon oma kieli eikä mikhään suomen dialekti. Päätöksen takana oli muun myötä se, ette ko kieltä oon puhuttu Ruijassa jo vuosisattoi, se kainu ja sen dialektit oon muut- tunheet niin paljon, ette tasan ei suomalaisten ja kainulaisten ole helppo ymmärttäät toinen toista.
Se oli objektiivinen fakta. Met muistutamma kansa subjektiivisesta tilasta eli siitä, kunka kielen- käyttääjät itte assiin kokkeevat.
Perustamatta grammatikin ja sanavarroin erilaisuuđesta kainun kieleltä vailuu «riikinsuomen kielelinen auktoriteetti». Ushein olema kuulheet ette lukkiijat muistelhaan tästä puuttheesta tähän laihiin:
«Mie piđän ette kainu oon kaunhiimpi ko suomi. Kainu oon pehmeempi korvhaan. Vähäsen sii-
vompi ja ymmyräisempi. Se ei niin ko ole niin karkkee.»
Ko kainu oon taistelu ittensä olemassaolosta, se ei ole puhunu kovala äänelä, enämenki se oon tyhä viskutellu. Semmoinen jättää kaikessa hiljaisuuđessa pörhäänsä näkymättömii jälkkii, niin ko verbaalisen väkivallan pörästä. Met arvaama ette tuo mainittu lukkiija oon ihminen, jolla oon vahva empatiitaito kaikkii yhtheiskunnan sorretuita kohthaan. Empatiita niitä kohthaan, jokka ei paljon karista toisten ihmisten pääle, mutta jokka tulhaan esile ja puhhuuvat tyhä silloin ko saavat siihen luvan.
Nyt ko met olema yhđessä kansana päättänheet ette kainulaiset lopultaki saavat astuut esile ja puhhuut oman assiin puolesta, se silloin oon kansa reilu ette heile annethaan mahđolisuus kielheen millä puhhuut siitä.
Olet sitte kainulainen eli et, toivotamma kaikile aina lauhaa talvee.
Illustrasjon/piirustus: Wilfred Hildonen
