Ko tođen puhuma

Piirustus: Wilfred Hildonen

 

 

Teksti: Maureen Bjerkan Olsen og Arne hauge
Kainuksi kääntäny: Eira Söderholm
Piirustus: Wilfred Hildonen

 

 

Ko tođen puhuma

Tulleevaisuus oli vanhaasseen aikhaan populaarisempi ko nyt. Se johtui vaimoihmisistä, sillä ko het valaisthiin tullevaisuutta poovaamalla sen ympäri.

Ko ajattellee kunka paljon fiskukylässä oli verkkotopuliita, se Vookista kyllä olis löytyny nokko vihrissii klasikuulii, mutta mie en koskhaan nähny ette mamma olis pyyristelly semmoisten pyytöneuvoin pääle. Se kyllä poovasi jostaki luotettavamasta. Kaffinsumpusta.

Harva oli yhtä seppä poovaamhaan ko meiđän mamma, ja mie muistan ette siihen aikhaan ko mie kasuin ylös, se oli myöthäänsä ihmissii krapistelemassa meiđän oven takana.

«Margareth?»

Pleikkii naamoi ovenreijässä.

«Nyt met kyllä tarvittemma neuvoo. Saatatko tarjota meile kupin kaffii?»

Mamma ei koskhaan sanonu ei. Hän ja kuppi hyvvää kaffi tehthiin, ette heti tulleevaisuus taas oli niin ko se pitiki olla: suuren huolen ikuisesti uskolinen lähđet.

Mie ihhailin mammaa, ja yhtenä semmoisena poovausta täynä olleevanna päivänä mie nostin tuukinsyrjää minun fastista paikasta köökin pöyđän alta ja kattoin häntä. Nykäisin hänen housunsäärestä ja viskutin minun ensimäisen poovauksen.

«Mamma? Ko mie kasun isoksi, se mieki poovaan. Mie aijon poovata oikhein   oikkeesseen laihiin.» Mie päästin taas tuukinsyrjän ja painuin takaisin minun kuuntelupaikale.

Poovauksen aikana mie kuulin ette raavhaat puhuthiin paljon sota-aijasta. Sođan aikana kaffii oli oikhein vaanasti, ja silloin kolloi poovauksiiki tarvithiin paljon vähemän. Sođan aikana koko Vookin väki kyllä tiesi, ette huonosti oon assiit, siihen ei tarvittu mithään poovariämmii ette sen ymmärsi. Hiljemin, ko sota oli jo sivvu ja tulleevaisuuđenpölkö naakki takaisin, oli taas paljon kaffii saantheila. Niin hyvin oon maailma suuniteltu, ette jos yhtä vailuu, se sitte vailuu kansa toista. Ja päinvastoin.

Köökin pöyđän alta mie näppäsin taiđon poovata. Mie opin ette jos meinaa olla tarkka, se häyttyy poovata keittokaffista. Valkkeesijala keitetty kaffiki kelppaa jos saattuu olemhaan tunturissa juuri ko tarttee näkkiijän appuu.

Itte kaffin pittää juođa aivan tavalisheen mallhiin, tottuus löyttyy sumpusta. Sillä filtterikaffila oon laiha tođistusvoima, ja tulokset mitä sattuu, pulverikaffin kansa taas kaikki tulleevaisuusplaanat hajjoovat tyyhään, ja kaikkiin huonoimitten mennee nykyaikhaisen baristakaffin kansa. Siinä ainua uskottava tulos oon börsisyöksy. Ei, se pittää olla oikkee keittokaffi, väkevä niin ko vanhaa kainulainen.

Ko veres kaffi oon kuuma, ja sen pittää juođa varovaisesti, se kestää ennen ko kaikki oon pohjaa myöđen selvä. Nykymaailmassa oon ihmisillä tasan hoppu ja lyhykäiset kaffirastit, ja sillä se oon huono tila poovata luotettavasti, siihen laihiin ette se tunttuu ihmissielussa. Tulleevaisuus oon tietämätön, ihmissielu rauhaton. «Levoton luojanluoma», pruukas mamma sannoot ko oli Hammarfästissä ja näki jonku semmoisen. Nykyään niitä vilisee joka paikassa, toinen toista tietämättömämppii.

«Kunka se mennee?» yksi kyssyy.

«Jaa, piru sen tiettää», vastaa toinen täynä äkkinäistä tulleevaisuuđenpölkköö.

Varhemin ihmiset otethiin elämän rauhalisesti, poovarivaimot ajethiin pois pimmeyđen ja annethiin heile sielunrauhan, mikä lohđutti ja muisteli ette kaikki kyllä joko oornaanttuu eli sitte ei. Ja tämä taito – loistaat niitten tuntemattomiitten assiitten pääle, mikkä ihmissii ođottaavat – oli ylheensä vaimoihmisillä. Mies oli kyllä yhtä tärkkee, hänen tehtävä oli sotkeet                   tulleevaisuuđen niin ette oli jotaki minkä ympäri poovata.

Mamma, se pystyi poovaamhaan aivan vijattommii assiita, niin ko ette ko pappa oli fiskussa, ja mamma poovas ette mie saisin kaakaota iltaruvaksi. Mutta poovas se kansa vaarallissii assiita, joilta pitä varjela ittensä. Silloin oli aivan omanlaisensa stemminki pöyđän ympäri, ko mamma kattoi kaffinsumppuu, ja muut raavhaat ymmärethiin ette nyt oli ođottheessa huonoi uutissii.

Mihin laihiin sumppu oli kokkoontunnu

kupin pohjale, se oli se kysymys. Ja kansa sumpun färi ja konsistensi olthiin tärkkeet: Mitä tivhiimpi ja tummempi sumppu, sitä huonomppaa tulleevaisuutta oli ođottheessa. Mutta harvoin sitä sanothiin suorhaan.

«Sanoisinko mie kaiken mitä mie näjen? Ei, sehän olis suorastans pahanilkistä», mamma selvitti mulle.

«Mie saatan tyhä varata ihmissii ette varroovat vaaraa ja pittäävät huolen ittestänsä ja muista. Ihmiset pittäävät nyt joka taphauksessa itte päättäät mitä tekkeevät», se sanoi.

Mie näjin net siinä ko net menthiin, ihmiset joile justhiin oli poovattu. Koko aijan varomassa pluukapiilii, kaljamaata, kivenvierimää, söörinkkiitä, irtokoirii, mutta kuiten kevveemällä mielelä. Enämen färrii muođoila nyt ko mamma oli nähny heiđät, nyt ko Margareth oli korvanu taivhaalisen kauhun maalisella pölvölä.

Vasta ko poovaustaito alkoi hävviimhään mamman sukupolven viishaitten vaimoin myötä, tohđithiin pumpulinpuhhuujat ittäät framile. Psykoloogit. Niitä tuli tokittain, ja sielä sie et saanu mithään oikkeeta keittokaffii, tyhä tyyhään menheen tullee- vaisuuđen tyyhän plompukan haamussa.

Mutta siinä oli kyllä vissi taika siinä ko mie poovasin sen ensimmäisen kerran. Ja ensimäinen jolle mie poovasin, oli muutampi mamman ystävä. Mulla ulettui justhiin nenä köökin pöyđän reunan yli, ja mie seurasin visusti koko rituaalii: Kuppi ylösalas fađile, enkä koskenu sumpphuun ennen ko se sikkaristi ei ennää valonu eikä tippunu. Kaffensumpusta poovaaminen vaati kansa kohta paljon ođottamista, ja silloin oli stemminki tasan vetheessä. Lopulta mie otin kupin, käänsin sen varovaisesti oikhein päin ja pyyristelin sitä, kauvoin ja tarkasti. Näjin kunka sumppu oli tarttunu valkkeesseen porseleenhiin, kattoin Onnenpaikkoin pörhään ja kaiken muun semmoisen, minkä pörhään mamma oli opettannu minun kattomhaan. Siis ennen ko kattoin taas ylös ja sanoin mitä mie näjin.

Mamma ja kaksi hänen muuta ystävää kuunelthiin ko mie poovasin sille neljenelle daamile. Kaikila oli suu auki hämmästyksestä ko mie kerkisin siitä. Kuului tyhä seinäkellon tikatus. Nyt mie lopulta olin nokko iso ette saatoin poovata. Mie olin viiđen.