Piirustus: Wilfred Hildonen
Se sattui ette met Kelviikin lapset jouđuima riithaan.
Tekst: Maureen Bjerkan Olsen og Arne Hauge
Kvensk oversettelse: Eira Söderholm
Illustrasjon: Wilfred Hildonen
«Sillä ko mie suutuin niin hiivatusti,» met vastasimma ko raavhaat kysythiin miksi met torasimma ja tappelimma.
Met saatoima nokkainttuut kaikesta taivhaan ja merenpohjan välilä. Poislukkiin yhđen assiin; ko tarkat olthiin, kaikki oli söörinkkiitten syytä. Se tottuus oli ja pysyi aina ja ijänkaikkisesti.
Ushein met olima jakkaintunheet kahtheen leirhiin, siinä ko met seisoima fieruassa ja praatasimma mailmanprobleemiitten ympäri. Niin ko ette kuka meistä oli kesän aikana saanu enniimitten tainariita. Ja sitte tuli se päivä koska vika ei ollu sööringiissä tyhä teoriissa mutta kansa tođelisuuđessa.
Joilaki Kelviikissä oli kesävieras. Muuđan nepu etelästä, villikattantoinen, kaitanaamainen poika.
«Hei tet sielä!» se poika muutamana päivänä huusi. «No saittako tet seittii?»
For den norske versjonen av denne fortellingen, se her: Tørrfisk og andre krigserklæringer
Se seisoi prykylä ko koko roikka meitä alkuasukkhaita lihkos fieruassa tulossa maihin. Met olima olheet paasila kalassa Kelviikinsaaren likelä.
Kaksi turskaa ja yksi pikkusaita lennethiin pojan jalkhoin. Meiđän Rex-sääferi meni haistamhaan niitä, muutoin ei kuulunu ääntäkhään.
Ei ääntäkhään.
«Antakkaa antheeksi,» sanoi poika sitte. «Sanoinko mie jotaki väärin?»
Issoin meistä alkuasukkhaista siirtyi askelheen etheenpäin.
«Se oon saita.» Sillä vailui kaksi etuhammasta ja sillä se särki ässää. «Mie sanoin šaita!»
Ensin söörinki räpsytteli silmii ja kauvoin räpsytteliki, mutta sitte hän virnisti. Ja silloin met saatoima nähđä ette sillä pojala oli kaikki hamphaat tallessa, etuhamphaatki. Kuitenki vielä.
«Seiti,» sanoi söörinki. «Šeiti.»
Mistä seuras verbaalinen ping-pong missä oli helppo pyssyyt myötä. Seiti, saita. Saita, seiti. Kiini siihen asti ette söörinki hoksas argumentin.
Joo, se sööringinplanttu väitti ette ko meilä oon tässä maassa demokratii, ja ko heiđän puolessa maata oli paljon enämen ihmissii ko meiđän puolessa, se sekä meiđät ette se pöljä ”saita” äänestethiin nurinniskoin. Niin, ja ette lisäksi hän iloitti ko tiesi ette heti päässee taas kothiin normaalijärkisten ihmisten joukkhoon ja normaaliitten seittiin tykö, ja ette met täälä jumalan sölän takana assuujat saama mennä ja hukuttaat ittemä, ko luulema ette väärinpuhumisessa oon jotaki praamaamista.
Se oli noppa mikä sai veđen kulkkuumhaan auskarin reunan yli. Kelviikin poika sihhuutti ette nyt kyllä oon nokko, kiikkui ylös prykyle ja ryömi kalajällin verkon alle. Sielä henkas kuivatkalat kylki kylkkee vasten, niin iholhaan ette kaukkaa näytti ko siinä olis henganu valtavii, karvaissii mattoi kuivaamassa. Kuulima kunka se repäisi alas yhđen pärrin. Se tuli taas prykyn reunale, kiersi auki pannan millä net kaksi kuivaa kivikovvaa turskaa oli siđottu yhtheen.
«Tule vain tänne, niin kylläpä saatki. Senkin kurapaska!» Se viskas toisen kuivankalan alas sööringille.
Joka noukki sen ylös, sivalsi kokheeksi pari kerttaa ilmaa ja kiikkui ylös prykyle. Ja niin kiikuthiin met kaikki muutki kläpit.
Kauvoin iski seiti saittaa vasthaan. Kiini siihen asti ette pakkahuonheesta tuli vanhaa äijä ihmettelemhään ette mitä tappelumetakkaa se sieltä prykyltä oikhein kuului.
«Jaa niin,» mutisi äijä ko met olima sen hänele selvittänheet. Seisoi pienen aikkaa siinä meiđän seurassa ja pyyristeli kuiviikalloi mikkä iskethiin yhtheen. Sitte se hymisi parthaan, kääntyi ja lähti. «Jatkaakkaa vain,» kuulima sen sannoovan.
«Pläiskis, mäiskis, plop!» Prykylä kalasota kesti ja kesti. Kiini siihen asti ette kumpiki huuđethiin ai! ja vaitelthiin ette toinen löi vasiten. Sitte het iskethiin vielä vähäsen aikkaa, kiini siihen asti ette posket näytethiin niin ko niitä olis kraappinu pahanjuoninen kissa, ja paikale tuli toinen raavas ihminen. Arvovaltainen daami.
«Hyi senthään!» Hän otti raa’asti asheet pois kummaltaki ja kysyi ette minkä ihmheen takia het tappelthiin.
«Sitte se oon tasapeli,» se sanoi ko oli kuulu kunka se oli. «Tyskäläinen oon lähteny jo kauvoin aikkaa, ja met asuma vaphaassa maassa. Seittii ja saittaa, molemppii oon meressä nokko, niin ette heittäkkää matkimasta semmoisista pukkuassiista.»
Miekkakalat jääthiin virumhaan prykyn pääle ko daami jaakas musketeerit keinhoonsa.
Oveliin oli kylläki se äijä, sen met havaittimma, sillä ko se oli heti taas takaisin. Seki oli eđestä hamphaaton, havaittimma siinä ko se noukki ylös kuivatkalat ja virnisti.
«Hohhoijaa!» kärisi se iloisesti. «Valmhiiksi pankattuu kuivaakallaa ja kaikkee.»
Rex ja pari meitä kläppii laukothiin pörhään ko vanhus kömpyröitti pitkin pakkahuonetta ja ulos prykyn etupuolele. Se istui alas auringon puolele vanhaale puisele kalakassale naama kohđen Kelviikinsaarta, reviskeli fliissui kuivastakalasta, huokkaili onnesta ja pureskeli tytyväisenä. Silmät sillä kađothiin välilä rypphyin sishään, niin makkee se kala oli, ja silloin met kläpit näppäsimma sen toisen kuivankalan ja istuima metki.
Met jyrsimä kallaa kiini siitä oli jäljelä tyhä pikku mourui ja nahka. Nahan sai Rex ja mourut met puhalsimma alas riepoile.
Piirustus: Wilfred Hildonen.
Tästä kesäpäivälisestä kuivakalailosta tuli tarkkhaan varjeltu sallaisuus, mistä ei tienheet muut ko met kläpit, vanhus ja Rex. Kaikki tiesimä ette semmoisten kalajälliin omistaajile oli paras, ko het – niin ko tavalinen oli – saatethiin taas syyttäät monelaissii pettoi niiin ko minkkii, kokkoi eli söörinkkiitä.
Joo, Kelviikin kläpit kyllä torathiin ja tapelthiin. Mutta het kansa unheetethiin hopusti, ja pörästä taas hajethiin rieppoi ja kraakkui teppuin ja taaroin peittämiitten meriraukanpäitten sejasta fieruasta toiselta puolelta jokkee.
Kiini siihen asti ette joku nauroi pahanilkisesti ko liukkhaat taarat panthiin sööringin nurinniskoin naamalens ja se kastui märäksi ko variksenpata. Silloin olthiin kaikki sen niskassa taas, asheina valtavat taaravihđat. Met Rexin kansa lähđimä kothiin.
«Mamma?» mie huusin siinä ko tulin porstuusseen ja nojasin Rexhiin ette sain kengät jalasta. ”Mitä meilä oon ruvaksi tääpänä?”
«Saittaa,» huusi mamma köökistä.
Mie kuulin ko se mutisi itteksens samala ko loovat paukattelthiin kiini ja kaffelit ja veittet kalisthiin.
«Mitäs muuta meilä nyt olis?»
