Piirustus: Christina Gjertsen

 

«Tjaa, joko ootama ette se tullee tuuli, eli kuolema.»

 

Kirjoittannu: Anna-Kaisa Räisänen
Kuvittannu: Christina Gjertsen

 

Se oon kaunis kesäpäivä. Aurinko paistaa lämpimästi ja vestatuuli puhalttaa laukkeesti läpitte sen lakson missä Linus ja Karhu Riepu asuthaan. Vaikka se oon hyvä sää, Linus istuu Karhu Rievun kans sisälä köökissä.

Linus oottaa kärsimättömännä, ko mamma laittaa kalakakkoi. «Menkkää tet kaksi ulvos tieraamhaan siksi ko ruoka oon valmis. Mie halluun joskus tehä assiit yksin rauhassa», sannoo mamma Linuksele ja Karhule.

Linus ja Karhu Riepu hyppiivät kanghiin. Mamma huuttaa vielä heän pörhään, «sielä ulkona oon niin lämmin, ette se oon nokko ko vaatitetta tyhä villajakin ja lakin». Linus ja Karhu Riepu viskaavat jakin pääle, kiskoovat saaphaat jalkhaan ja laukkoovat ovesta ulvos.

Les den norske oversettelsen her: Linus og Karhu Riepu på seilas

Karhu Riepu kulkkee rauhattomana ympäri haakissa ja vaitelee «ei täälä ole mithään sommaa tekemistä». Hän meinaa ette justhiin tääpänä saattaa fiervasta löyttäät mahtavan aartheen. Het kulkkeevat tien yli metthään ja mettän läpitte fiervhaan, vaikka sinne ei heilä ole lupa mennä ilman raavhaitta.

Fiervassa oon aina liika hyvä olla. Sielä oon vähä mitäki sommaa mitä saattaa tutkiit ja hoksata. Karhu ja Linus käveleevät nyt fiervassa nokka kohti santtaa ja löyttäävät monenfärissii kraakkui, kaunhiita ja silleitä kivvii ja kans monen monta plastikkirikkaa.

Vaikka se oon ulli ja vesi oon korkkeela, het löyttäävät viljaavasti aartheita. Het kokkoovat net kaikin korkkeeksi läjäksi. Se ulettuu Karhun pään yläpuolele.

Karhu Riepu löyttää fiervassa kans pikku seilijollan. Hän tunttee kunka päivälinnut lenttäävät hänen vattassa ko hän hunteeraa pikku seilimukkaa mailman merilä. «Nousema jollhaan ja nostama maston pysthöön», huuttaa Karhu Linuksele ja hyppää venheesseen. «Se oon justhiin passeli vestatuuli ette seilata ympäri meän mailman,» sannoo Karhu tiettäävästi Linuksele.

«Aukaise sie touvin solmin tuolta tolpasta ja tölmää jollan vetheen,» käskkee Karhu Linusta. Linus ottaa touvin, työnttää venheen pikku paaroin pääle ja hyppää kans itte jollhaan. Paarot loistaavat auringonnävön jollan kylkhiin ja Linus tykkää ette het löyethiin sen kaikkiin mahtaviiman aartheen.

«Voi poka! Mailma, täältä met tulema seilit pulleevinna,» huuttaa Karhu Riepu ko hän oon heissanu seilin ylös. Tuuli työnttää jollaa ja ko vielä ulli oon alkanu laskemhaan, niin Linus ja Karhu saavat hyvän faartin.  «Styyrää meän ensisti kohti likimäissii saarii,» sannoo Karhu Linuksele. Ja Linus se styyrää.

Jolla likenee hopumasti ja hopumasti saarii. Linus istuu venheen pörässä. Hän tunttee kunka syän lyöpi. Se oon niin spänttii olla eeventyyrilä. Karhu istuu nokka kohti taivasta venheen keulassa. Hän haistelee tuulta ja laulaa paaroin yli, «se oon mahtaava tämä meri, lyöpi syän ja pauhaa veri».

Ko jolla pyörttää niemen nokan ympäri, tunttee Linus kunka se tullee tyven. Seili hengaa löysänä ja jollan faarti toppaa. Karhu Riepu heittää laulamasta ja nostaa sormen pysthöön. «No vain, se jäi tuuli saaren taakse,» sannoo Karhu ja freistaa huuttaat tuulele, «tulepas tänne nyt! Meilä oon vielä monta merta seilaamatta.»

«Mitäs nyt tehemä?» kyssyy Linus. Hänen äänessä oon hitunen tärinää. «Tjaa, joko ootama ette se tullee tuuli, eli kuolema,» sannoo Karhu ja kraappii niskaa. «Emmä met ilman airotta saata souttaat,» huokaissee hän. Linus pölästyy ja hän oon sikkari, ette meressä elläävät meriraukat, riepat ja kempit holkerit oon jo uimassa heän tykö. «Jos met kuolema tänne, meistä tullee sitte kalloin ja ryssänrieppoin keskipäivää,» hunteeraa hän itteksensä.

Linuksen leuka vapissee, muttei se ole hyvä tiettäät, oonko se pölkö eli kylmä mikä sitä leukkaa liikuttaa. Linus pölkkää mutta kans palelee. Vaikka aurinko lämmittää, oon merelä jammisti kylmä olla. Hän freistaa ottaat villajakkii likemäksi kroppii, mutta jakki oon melkkeen kaonu. Jäljelä oon tyhä käsivarret, olat ja lanka mikä kulkkee riipan yli vetheen. «Linus, sie taisit jättäät jakin helman fiervan tolpphaan. Siihen piikarhiin,» nauraa Karhu ja peekkaa lankkaa. Lanka kulkkee vihrisennä linjana saaren taakse.

Sielä fiervassa langan toisessa päässä seissoo mamma. Hän oon hakenu Linusta ja Karhuu joka paikasta haakissa. Mamma oon laukkonu fiervhaan ja löytäny langan tolpan piikarista. Mamman syän hyppää kurkkhuun ja hän huokaissee, «mutta tämähän oon Linuksen villajakista». «Herraton aika, vai ette merele oletta menheet,» sannoo mamma ja puistaa päätä. Hän freistaa kattoot langan pörhään, mutta ei näje muuta ko vihrisen priimun mikä keinuu auringon kirkastammiin paaroin päälä.

Mamma sittoo langan lujasti peukalon ympäri. «Tätä mie en päästä, vaikka tormi tulis,» sannoo mamma ja vettää rannalta likimäisen venheen vetheen. Hän rukattaa souttaat niin hopusti ko saattaa langan näyttämhään suunthaan.

Linus ja Karhu Riepu kuuleevat mamman airoin äänet saaren taakse ja het huuttaavat «appuu, appuu! Met olema täälä merihäjässä!»

Mamma souttaa niemen nokan ympäri ja kiini seilijollan tykö. Vaikka hän oon helpottunnu, torruu hän Linusta ja Karhuu, «kunka monta kerttaa mie olen sanonu, ette fiervhaan ei mennä ilman raavhaitta». «Mie jo kerkesin pölästyyt ette en löyä teitä olheen,» sannoo hän. Mamma sittoo jollan venheen pörhään ja lähtee soutamhaan vaiti kohti kotiranttaa.

«Mutta met tyhä,» alkkaa Karhu Riepu sanomhaan. Mammaa toppaa hänet ja sannoo ankarasti, «nyt en kuuntele yhthään mutta muttaa». Mammala oon nokko hommaa ko hän souttaa ja kokkoo villalankkaa matkala kohti ranttaa.

Se ottaa oman aijan ennen ko het oon kotirannala. Se oon tullu fiervavesi ja se oon eri homma vettäät venheet ranthaan. Onneksi kuiten santa jalkkoin alla lämmittää ja tunttuu turvaliselta. Ko touvit oon solmittu tolpphiin, ottaa mamma Linusta ja Karhu Rieppuu käsistä kiini. «Nyt kohti kottii jokhainen nälkyny vatta,» sannoo mamma ja lähtee kävelemhään.

Kolmikko kävelee nälkynheinä kothiin. Kotona oottaavat mamman laittamat kalakakot. Linus ja Karhu Riepu heittäävät net kampheet mikkä heilä vielä oon jäljelä kangin loukkhoon. Het laukkoovat köökin pöyän tykö ja maistaavat haalenheita kalakakkoi.