Piirustus: Wilfred Hildonen

 

Rex ei koskhaan karanu. Hänen mielestä siinä oli nokko seikkailuu ko sai istuut platila Larsjorda 1C:n ulkopuolela ja kattela Vookin elämää.

 

Teksti: Maureen Bjerkan Olsen ja Arne Hauge
Kainuksi kääntäny: Eira Söderholm
Piirustus: Wilfred Hildonen

 

Platilta se kattoi ylöskäsin tietä ja alaskäsin tietä. Jos äänii tuli semmoisesta mailman osasta mitä hän ei platilta nähny, alhaalta kaupungista pääkađulta ja eriliikaisesti Café Ritzistä, silloin hän heti hopusti löysi uuđen paikan mistä kattela. Veranan eli gelenderin mihin meni vattalens makkaamhaan. Siinä se sitte ravosta katteli mitä oli tapattumassa. Mie monesti menin makkaamhaan sen vierheen, niin ette siinä oli sitte kaksi kuonoo mikkä pistethiin ulos gelenderin alta.  Mutta jos met kuulima, näjimä eli haistoima ette nyt tullee opphaita ihmissii, se silloin met nousima ylös takajalvoile ja pyyristimmä gelenderin yli. Ihmisilllä oli myöthään tunnet ette heitä seurathiin ko het kävelthiin meiđän talon sivvu.

Niin ko usheimat ihmiset siihen aikhaan, tykkäs Rexki oikhein hyvin ruvasta. Ostoruokkaa se ei saanu koskhaan. Se sai oikkeeta ruokkaa. Ruvanloppui. Likeltä tullutta kotiruokkaa joko mammalta eli sitte joltaki avokätiseltä krannilta. Meilä oli muutamppii semmoissii höölii krannii, net tykäthiin ajatuksesta ette saathiin anttaat jonkun lisäherskun meiđän isole koirale.

Les den norske versjonen av fortellingen: Min kloke matmons

Kaikkiin hööliin oli krannivaimo joka asui Nedre-Santhansveienilä, mikä oli Larsjordan ylipuolela. Monta vuotta se toimitti kotelettiluita ja muuta mainiota pyhäruokkaa minkä kenkkäs toivo silmissä nelijalkaiselle Larsjorda 1C:ssä. Alussa vaimo tuli itte meiđän ovele, pikku pussi käđessä, kopisti ovheen ja sanoi ette tässä hänelä oli jotaki makkeeta Rexile. Mutta Rex, se ei halunu ottaat sitä vasthaan.

Ei se ollu kiini ruvasta, se kyllä oli makkee, mutta Rex ei koskhaan harjaantunnu semmmoisheen tuomisheen. Take away ovele tuotuna, siinä oli jotaki eppäilyttäävää, ja niin siinä sitte kävi siihen laihiin ette mamma häytyi itte mennä ja nouttaat pussin. Vasta ko pussi oli perilä kotona ja aukaistu, se silloin Rex kyllä heti nappas sen.

Lopulta net päästhiin kompromisshiin, krannivaimo ja Rex. Se nouti ruvanloppupussin itte. Krannivaimo pani pussin omale trapule ennen ko iloisella äänelä huusi ette nyt oli tieđossa ruokkaa.

Silloin alkoi meän platilla näkymhään liikettä. Ensin kuono alkoi höyryymhään ravosta, ja sitte Rex korvat ystävällisenä pirunmerkkinä pystössä vilisti krannivaimon tykö ja nouti pussin kotia.

Krannivaimo muisteli ette kukhaan ei saanu olla ulkona ja ette ulko-ovi piti olla kokonhansa kiini ennen ko Rex otti pussin. Jos se näki vaikka vain vilattukselta jonku toivorikkhaan silmänkhään ovenravossa, se alkoi streikata eikä ottanu pussii. Mie uskon ette se tuntui vaimosta pahalta ette Rex niin piđätteli ittensä ko koteletti kyllä oli oikhein makkee.

Ko tavasta sitte tuli fasti, muutki krannit haluthiin jakkaat rikkhaitten pöyđästä. Telefooni ringas myöthään, ja eriskumhainen oli ette paikala ko mamma oli vahvistannu ette Rex oli halukas toimheen hyvän assiin puolesta, se viekas elläin osas aina oikkeesseen adresshiin.

«Nouđa pussin!» mamma sanoi ja muisteli samassa tarkasti mistä paikasta, ja Rex tormas suorhaan oikkeesseen talhoon.

Kerran se tuli kotia mesinen, vastapaistettu koteletti suussa, kenkkääjällä sikkaristi vailuthiin pussii, ja sen herskupalan se puđotti platile ja kielttäytyi koskemasta siihen. Mamma häytyi lopulta heittäät pesemästä astiita, mennä ulos, osoittaat kotelettii ja sannoot ette ole hyvä.

Met Rexin kansa jajoima kohta kaiken muun ko ruvanloput. Se antoi turvaa minule minun kassuissa, oli kaipuna kaikkina niinä päivinä ko mie olin lastentarhaassa eli koulussa ja lämmitti ko mie tulin kotia. Met jajoima sallaisuuksii, mie uskon ette se virkku paimenkoira ymmärsi minnuu. Ja sitä mitä mie viskutin sen korvhaan, se ei koskhaan juorunu muile.

Lisäksi met jajoima laattiialan soffan ja TV:n välissä. Siinä met makasimma ja kattoima Lasten-TV:tä. Jos tuli liijan visto, ja mie ryömin takaperin pöyđän tahi muutamisti suufanki alle, se pöräs minun myötä. Se pasas minnuu. Mamma opetti Rexile yhđen komenon ko se oli pieni. Passaa Maureenin pääle, se oon niin pieni. Heti ko mamma sanoi net sanat, silloin se oli mahđoton saađa Rexin heittämhään. Se oli mahđoton tierata piilosta sen kansa, tääpänä semmoista sanottais tiukaksi vahtaamiseksi.

Mutta ei mulla kyllä koskhaan ollu tarvet piilota itteeni Rexiltä. Tahi mammalta. Net kaksi tehthiin minun osin kamalasta lapsuuđesta turvalisen, semmoisen ette sitä sitte kuitenki kannattaa muistaat.

Mulla oon Rexistä miljoonii kuvvii. Kuvat ei paina mithään ja net oon minun myötä nukkuissa ja valvheila. Sen sijhaan mie häyđyn ottaat ruuttapiilin Vookhiin ette saan nähđä Tellon kuvan. Silloin mulla oon tasan myötä kukkii.

Tello oon myötä pienessä pitkulaisessa kuvassa mamman hautakivessä paikan kirkkomaala. Mamma oon kuvassa nuori, ja sillä oon koira sylissä. Toinen käsivarsi hännän alla, toinen etukäpäliitten alla.

Sölkä oon hänen rinttaa vasten, siitä näkkkyy luottamus. Turvalisuuđen tunnet nuoren mamman ja hänen koiran välilä. Niin ko minun ylöskassuuminen, hyvässä ja pahassa, mie olen ajatellu ette piian samanlainen oli kansa mamman ylöskassuuminen.