Piirustus: Wilfred Hildonen
Likimäinen luistimapaana oli Alattiossa, yli kahđenkymmenen miilan päässä. Se oli meiđän mielestä liijan pitkä matka luistiit, niin ette met toivoima ette meri jäätyis ette met saattaisimma luistiit Pohjaisnavale. Mihin kansa oli paljon lyhykäisempi matka ko Alattihoon.
Teksti: Maureen Bjerkan Olsen ja Arne Hauge
Kainuksi kääntäny: Eira Söderholm
Piirustus: Wilfred Hildonen
Välistä Makrean kađut olthiin liukkhaat.
”Niin petolisen liukkhaat net olthiin”, joku sanoi, ”ette vaikka mie sain tartutuksi kiini lyhtytolpasta tuola ylhäälä Café Ritzin tykönä, se kuiten minun kalvet liukui alas keskipaikkhaan.”
Vooki oon pystö kaupunki. Paljon törmii alas ja ylös, niin jäissii ja tarkasti hunteeratuita ette väki tasan tekkee uussii rekordiita kauppapussiin viskomisessa. Leippää ja munnii ja pruunijustoo, S-laakin pussissa jälkhiin Coopin tulon. Talven aikhaan harvassa kaupungissa oon enämen pakon alaissii katukynstnääriitä ko Vookissa, ja sattui ette met kläpit heitimä tieraamasta ja toppasimma kattomhaan kunka sille ja sille paikan asukkhaale kävi. Tavalisesti net olthiin vanhemanpuoleissii karaistunheita kovapäitä jokka paljosta kokemuksesta huolimatta aleti uskothiiin ette se oli mahđolinen kanttaat kauppapussin kotia kaupasta. Se oon tyhä pohjaisessa ette tillauksesta päässee näkemhään kunka vakhaitten porvariitten jalat yhtäkkii alethaan rullaamhaan tyyhää, ja net lennethään suorhaan söläle. Eli sen vielä jännittäävämän variantin missä het tuntteevat palanheen kärryy ennen ko veđethään tyyhää. Siinä näkkee kunka ihminen ensin jäykistyy, vähäsen etukumarassa, niin ko olis tuhanan metrin juoksun lähtöpriimula. Jälkhiin tapattui ylheensä toinen näistä kahđesta. Toinen kesti kymmenen minuttii, ja siinä ihminen ja kauppapussi onnistuthiin liukattamhaan turvalisemalle paikale, toinen kesti alle sekunin, ja siinä molemat menthiin nurin ja seilathiin matkhaansa. Met kläpit emmä koskhaan sanonheet äänheen kumppaa met toivoima.
Les den norske versjonen: Søringpia
Klasikaljamaa oon paha, sen petolinen sukulainen piilokaljamaa oon pahempi. Piilokaljamaa oon niin ko klasikaljamaa, mutta siinä oon kerta vittii päälä. Met kläpit tykkäsimmä ette molemat olthiin paremat, methän rakastimma kaljamaata. Kađut viinossa, klasinkirkhaina, silloin met kaivoima esile meiđän luistheet.
Se oli taito luistiit Vookissa, mutta meilä oliki sitte oikkeeta jäätä. Ja ko meilä oli niin paljon pystöi törmii, met hoksasimma uuđen sporttilajin. Se oli ko luotu tätä tuulenpessää varten missä met kasusimma ylös niin hyvin ko pystyimä. Luokkaluistiminen.
Ennen ko aloima laskeet alas kaikkiin suurimppii törmii, met harjoittelima paljoila poikkiteilä. Valtavilla, rumila poikkiin pitkänmatkanluistheila mikkä tasan olthiin perityt. Poispäinluistheila, niin ko met niitä käskethiin. Jokku parit niin vanhaat ette meiđän mielestä oli eriskumhainen ette net olthiin pärjänheet yli sođan, siinä ko kaikki oli poltettu.
Niin ko vanhaat luistheet kansa, sitä uskoisi. Mutta ei:
”Häh?” vanhiimet Vookissa sanothiin ittensä kläpiile. ”Uuđet luistheet? Mikä niissä vanhoissa oon vikana?”
”Met olema kyllääntynheet noihin vanhoihin luistheissiin”, met kläpit silloin vastasimma.
Met unistimma paremista kampheista. Modernimmista luistheista ko net mitä äiji piti silloin ko se oli pieni. Makreassa oli sikkaristi dinosauriita silloin ko nuot luistheet olthiin muutissa, met kläpit sanoima raavhaile, met argumenteerasima jääkylmästi meiđän assiin puolesta.
”Jonku oon häytyny joskus ostaat nämätki perintöluistheet? Ja nethän saathiin uuđet luistheet silloin. Niin ette ilman metki saatama saađa?” met sanoima.
”Ei.”
Sanothiin raavhaat. Ja muistutethiin ette ainua joka pitkhään aikhaan oli saanut jonku uuđen ”skøytan” (ruijaksi luistet oon skøyte) Vookissa oli Hagbert, ja se ”skøyta” oli 58 jalan pitukainen söyttä joka koutui hyvin köytettynä haminassa eikä muistuttannu olheen luistheita.
”Niin ette menkkää ulos tieraamhaan”, sanothiin raavhaat, net veđethiin nauhat niin tiukale umpisolmele ette niitä vanhoita luistheita ei ennää koskhaan sais pois jalasta.
Niin met sitte häyđyimä luistiit raavhaitten joukkhoon entisaikkoin muistoila mikkä olthiin kuulunheet liikakasunheele vanhaale täđile jolla oli samanlainen frisyyri ko Sonja Heniellä, eli sitte seđäle joka unisteli karrieerista jäälä ja josta sen sijhaan ette hänestä olis tullu hjallis, tuliki alkis. Luistheet olthiin sen tähđen liijan isot ja epävakhaat ko vihainen sopuli tyyhässä marjaplokkarissa, mutta se oli samhaan laihiin semmoisten luistheitten kansa ko perityitten pyhäkenkkiin kansa: Usheita parrii paksui villalestoi ja pumpulii varphaissa oli tyđyttäävä ja kestäävä ratkaisu.
Luistheet olthiin yksi assii, mutta Makreassa ei ollu kans mithään luistimapaanaa. Likimäinen luistimapaana oli Alattiossa, yli kahđenkymmenen miilan päässä. Se oli meiđän mielestä liijan pitkä matka luistiit, niin ette met toivoima ette meri jäätyis ette met saattaisimma luistiit Pohjaisnavale. Mihin kansa oli paljon lyhykäisempi matka ko Alattihoon. Mutta haminabasenki kaikkine fiskusöyttinensä kieltyi jääätymästä, eikä sitte ollu muuta ko yksi paikka missä luistiit. Nimitttäin käyttäät sammaa paikkaa ko kaikki muutki. Teitä.
Yhtenä vuona met kuiten näjimä oikkeet uuđet luistheet aivan likeltä. Se oli yksi tytär etelästä, se oli feeriällä sen isän tykönä Vookissa, ja sillä oli myötä luistheet mikkä se oli saanu syntymäpäiväkenkiksi ittensä isovanhiimilta. Oikkeet taitoluistimaluistheet, valkkeet ko pastöriseeratut enkelit. Niissä luistheissa oli pitkät varret ja niissä sievät kuretnauhat, terät olthiin ko piisyylät, ja nousthiin kaunhiisti ylös eđestä, niin ko fiiniin sieväkirjoitus. Terän kärjessä oli kans sommii pikku hamphaita. Sikkaristi sillä ette se niilä saattoi pysättyyt äkisti, tehđä piruettiita ja muita sievii assiita jokka saathiin luistimahamheen helman pyörimhään. Met olima nähnheet taitoluistimista TV:ssä, ja meilä oli kova halu nähđä ette ossaako se luistiit. Vikana oli vain se ette nyt oli keskikesä ja harvinaisen vähän jäätä Vookin kađuila.
Hiljemin samana vuona, se oli joulun alla, ja tuiskut olthiin piesheet meitä viikottain, meile tuli kysästelemhään toinen söörinkipiika. Se oli Uslusta ja oli lähätetty joulufeeriälle ämmin tykö pohjaisheen. Meiđän fasti kläppijengi oli luistelu jo usheita vuossii ja hunteeras hirmuisesti tämän etelän nepun ympäri. Saattaisko seki luistiit? Yksikhään ei tieny, mutta meilä oli arvauskilpa, ja se oli meistä hirmu jännittävä.
No, luistimakompetansi tuskin parani sillä ette söörinkipiika oli kylästelemässä. Jo vain, se sanoi ko met kysyimä, kyllä hän tykkää jäästä. Eriliikaisesti siitä roosan värisesti mikä maistuu mansikalta. Mutta kaikkiin ensimäiseksi se sanoi ette hän ei ymmärtänny meiđän puhetta.
”Tet puhutta niin kummalisesti.” Se nosti nokan pysthöön. Kysyi ette olemako met olheen Norjasta.
Se oli kylmä kolmas adventtisunnuntai. Söörinkipiijan oli lähätetty meiđän ovele, ämmi oli sanonu ette se pittää tierata meiđän Vookin kläppiin kansa. Siinä met nyt seisoima yhđessä Larsjoda 1C:n porthaala, se ja paikan tyyräinmaafian kova yđin. Kotona mamman tykönä. Siinä met seisoima ja valmistimma itteemä pröövhiin. Luistimapröövhiin. Siihen aikhaan tieraaminen oli verissiintä totta, siinä ei auttanu haaskata aikkaa kielimuurhiin, ja sillä met ryömimä ristile ja aloima puhhuut söörinkkii. Sehän ei ollu meile mikhään assii, methän olima kasunheet ylös muvalta siirtynheitten opettaajiitten ja tervheyssisarten kansa ja TV:n kansa mikä kuhisi väkkee jokka puhuthiin kummalisesti.
”Ei vainkhaan, met olema pois Makreasta, met”, met vastasimma ja näytimä sille jotaki mitä pyysimä ette se ottais pääle.
Meilä oli nimittäin myötä omat sporttikamppheet söörinkipiijale. Ja ennen ko se arvaskhaan, se seisoi horjattelemassa kahđen valtavan kengän päälä minkä alla olthiin veittet, nimittäin perintöluistheitten mikkä olthiin niin vanhaat ette näytti ko siinä olis ollu nauhat vittoista. Molemat terät olthiin ruostheesta ruskeet, mutta meiđän mielestä se oli vain hyvä. Paljo ruostet vähensi nimittäin faarttii, niin ette ko söörinkipiika aikkaa myöđen tulis paremaksi, se luistheet kansa parettais. Siihen laihiin se oon pohjaisessa, ei tarvita ko vähän fantasiita, niin melkhein kaikki sama hyvä ko väärä raha.
Siinä ko söörinkipiika seisoi ja hoiperoitti mamman porthaala, met muut laukoima Øvergatale näyttämhään luistimasportin tärkkeimät konstit. Käänökset ja piruetit ja silkomiset, uuđet assiit mitä met itte olima hoksanheet. Sitte met nouđima tyttären, se sipsutti varovasti meiđän välissä ko met autoima sen kađule. Katu oli liukas ja viinto ko piilin etuklasi. Men jätimä sen siihen poikkisuunthaan kattuu ja päästimä ottheen. Ette se pääsis opettelemhaan.
Ensin ei tapattunnu paljon mithään. Söörinkipiika seisoi ko olis ollu täytetty ja näytti kohta tavaliselta. Sitte se äkkii käyristyi, jalat ja käđet suorana, niin ko se olis ollu sađanvuotinen ja nojanu näkymättömhään käymätoolhiin. Sitte se äkisti suoristi ittensä ja viskas käđet ilmhaan. Ko se kerkes siitä, se veivas villisti käsilä samala ko hithaasti liukui yli kađun. Kađun toisela puolela se viskas perintöluistheet ilmhaan ja katos pluukakantin yli.
(Jatka seuraavalla kerralla…)
