(Piirustus: Wilfred Hildonen)

 

Vielä paljastui lissää nävönarkkoi assiita.

 

Teksti: Maureen Bjerkan Olsen ja Arne Hauge
Kainuksi kääntäny: Eira Söderholm
Piirustus: Wilfred Hildonen

 

Kupissa oon selvä mönsteri, mie sanoin ette mie näjin. Se muistutti polkkuu. Niin, aivan sikkaristi. Selvä polku kupin pohjasta Onnenpaikasta ja koko matkan sinne mistä vaimo oli juonu kupista ennen ko laski sen kuivaamhaan. Ja näjin mie vielä muutaki. En yhtä enkä kahta kukkaa, mutta justhiin kolme.

”Eikä net ole mitä tahansa kukkia”, mie sanoin ja kattoin vaimoihmishiin. ”Net oon ruusut. Semmoset ko oon morsianpuketissa.”

Silloin se oli ko seinäkelloki olis lakanu tikittämästä, kellovärkkiki unheetti aijan ja paikan. Mie tukin nenän uuđesti kupphiin ja kattoin tarkasti. Ja sanoin:

”Jo vain. Mi näen kansa sukulaatia. Kokonhaisen sukulaatiplaatan. Ja vielä mi näen siinä sumpussa oven. Se ovi ei ole lengola, se oli tyhä puoliauki. Oottakaas, nyt mi näen vielä muutaki. Joo, mi näen vielä toisenki oven, toisela puolela kuppia. Se ovi ei ole puoliauki, se oon kiini. Suljettu. Mutta vielä mi näen sumpussa muuta. Mi näen nimittäin tuola pohjassa, teän Onnenpaikassa, kaksi isua syäntä. Ja niitten syämitten läpitte mennee nuoli.

Aina vain köökissä samanlainen hiirenhiljaisuus. Mie sanoin:

Les den norske fortellingen her: Gruggens gleder – sannsigersken under bordet, del 2

”Mi näen kansa täyenkuun. Ja siinä oonki jo kaikki mitä mi näen. Vaikka näen mie vielä venheen. Sen mi kansa näen. Siinä venheessä oon airot. Se oon soutovene. Mutta muuta mi en näe.”

Mie kattoin ylös kupista.

”Oliko se nokko, mamma? Mi en näe ennää muuta.”

Ainua ääni pitkhään aikhaan kuului siltä vaimoihmiseltä ison kakonpalan kansa. Nimittäin ko se nielaisi raskhaasti. ”Klunk”, kuului. Vaimo jolle juuri oli poovattu, ei sanonu mithään. Oli pitkän aikkaa ette ei silmäkhään räphäättänny. Mamma tyhä nyökäytti mulle hopusti. Mutta sitte, aivan ko frouvat oltais pantu pausile ja sitte äkkii joku olis painanu play-knappii, net alethiin hölpöttämhään. Net hölpötethiin puhuthiin kauvoin ja toinen toisen pääle samala ko köökin temperatuuri nousi usheita graadii. Mie vajosin kokhoon krenkun päälä enkä sanonu ennää sannaakhaan.

”Margareth!” huusi vaimo jolle mie juuri olin poovanu, sen etusormi huitoi ilmassa. ”Si olet muistelu siitä miehestä. Tuole sinun pikkupiiale. Jo vain”, se intti ko mamma puđisti päätä, ”si olet muistelu!”

Sille antoi tavustatukkee vaimo jolla oli se iso kakonpala. Molemat meinathiin ette poovaaminen oli juksuu ja petosta. Muori ja piikainen olthiin kavalasti puhelheet keskenäns, se oli ainua selitys, het kuorossa tođistethiin. Mamma levitteli kässii.

”Puhunu hänestä? Muistelu Maureenille? Miksikäs mie sen olisin tehny? Ja mitä se nyt olis ollu?” Mamman osoitti vaimoo jolle oli poovattu. ”Sihä et juuri ole muistelu yhthään mithään yhestäkhään. Ja jos mi nyt olisin tieny jotaki jälkhiin ko nyt olema istunheet täälä, niin koska mi olisin keriny puhumhaan siitä Maureenille? Methän olema istunheet tässä kaikki laakissa koko aijan.”

Sanoi siis mamma. Silloin se vaimo jolle oli poovattu, heräs hunteeraamhaan. Se kyllä ymmärsi ette oli justhiin paljastannu ittensä, ko oli niin kiivhaasti väittäny minun premieere-ennustusta juksuksi. Se mumisi kuitenki jotaki siihen laihiin ette piian kysymys oli ajatustensiirosta. Margarethin ja sen kavalan kläpin välilä.

Mutta tähän selvänäköisheen teoriisseen tyhä harva pöyđän ympärillä uskoi. Vaimo jolle justhiin oli poovattu, kiemurteli ankarasti ko kuulustaminen alkoi. Ennen kaikkee, kuka se oli, se valkkee ritari kaffinsumpussa? Se jonka Maureen niin selvästi näki, mutta josta kläppi diskreetisti jätti sanomatta ette sen näki. Vaimo jolle juuri oli poovattu, puđisteli turhaan päätä. Ja sitte vielä, kuulustethiin häneltä, mitä niilä kukila, šokolaatila ja soutovenheelä täyđenkuun alla oli hommassa tekemistä?

Vaimo jolle juuri oli poovattu, krymppäs kokhoon toolila, posket punaisenna. Se puđisteli päätä ja mumisi ette se ei ollu julkinen, ei olheen, ja ette se oli kokonhansa salainen assii. Kukhaan, se sanoi, ei tieny siitä mithään. Niin, siis jos ei kläppii oteta lukhuun. Mutta äkkii yksi pöyđän vieressä istuuvista vaimoista muisti jotaki. Sölkä suorana se näytti sormela vaimoo jolle juuri oli poovattu, ja sanoi.

”Sihän olit reisussa viimi pyhänä. Missä si olit?”

Vaimo jolle juuri oli poovattu, häytyi lopulta tunnustaat. Hän oli viimi pyhänä ollu hyttäreisussa. Laakissa, se epäröitti sannoot, yhđen miehen kansa. Sen kansa joka piti olla salainen.

”Piian sie saitki jotaki?”

Vaimo norkkas hiljaa päätä.

”Se oli piian kukkia? Ja sukulaatia?”

Vaimo norkkas hiljaa. Se sanoi ette hän oli saanu kokonaisen plaaatan sukulaattii. Minkä het jajethiin, hän ja se mies. Niin, ja kukkii. Pienen kimpun kukkii missä oli – näjin ette vaimo varovaisesti kattoi jokhaista ystävää pöyđän ympärillä – kolme punaista ruussuu.

Vielä paljastui lissää nävönarkkoi assiita. Vaimo nimittäin myönsi ette porseleeniprinsi vasta äskön oli ringanu hänele ja kysyny ette lähđettäiskö het hyttireishuun ensi pyhänäki. Ko oli keriny fiskusta. Telefoonissa se oli ehđottannu ette het otettais soutovenheen ja souđettais kuutamassa järvelä hytin alapuolela ko tyhä sää olis semmoinen ette het ei havareerattais. Hänelä oli kuulema jotaki mitä hän halus – vaimon ääni hiljeni niin ette sen knapisti kuuli – kyssyyt häneltä. Uhma kattanossa se suoristi sölän ja sanoi.

”Mutta mitä se multa meinaa kysyä, se nyt saattaa olla vaikka mitä.” Tämän ajatuksen hän perusti siihen ette hän nyt kuitenki oli eronu vasta hiljan.

Taas oli pöyđän ympärillä hiljaisuus ko vaimot hunteerathiin assiita. Hm? Kunka luultava se oli ette miesihminen soutovenheessä puhuis täyđenkuun aikhaan muusta ko rakkaushommista? Ja sen myötä puhuis enämen eli vähemän tyyhii ja luppailis ikuista uskolisuutta. Vieläpä kakkovaimo piti epäuskottavana muita selityksii ko ette kysyys oli aamorista nuolinens ja kehnonlaisine ossaamatarkkuuksinens.

”Mutta sanoikko ette sie olet eronu vasta?” kakkovaimo yhtäkkii sanoi. Hänen suusta lensi mouru. ”Pikkupiika oli tuskin suunittheila ko sie erosit.” Hän kaivasti teelusikalla uuđen kakonpalan, pyyristi sitä ja mumisi huonosti piilotettu katheus äänessä.

”Ja mikä onni se muka oon ette soutelee ruusuittenn ja šokolaatin ja muun joutavan perässä.”

Vaimot pöyđän ympäri olthiin lopulta yhtä mieltä siitä ette olthiin eri mieltä. Sitte het kattothiin minnuu kaikin laakissa, itte kukanenki. Mie kattastin mammhaan. Jo vain, sen hymy sanoi, se oli kyllä oikein hyvä ensikerran poovaus se. Silloin mie vielä kerran vilkaisin toisesta toisheen, sitte jätin krenkun seisomhaan tyyhänä ja huilasin alas laattiile.

Sitte piilosin itteni pöyđän alle, joka puolela ympärillä kukalinen valkkee pyhätuuki.

Tavalisesti mie pruukasin saađa vaimonlestoilta yllätyspotkui, ko istuin pöyđän alla ja kuuntelin poovaamista ja juoruumista. Mutta tänä iltapäivänä en saanu semmossii olheen, en mammalta enkä Unnilta, ee kakkovaimolta eekä siltäkhään jolle juuri olin poovanu. Mie sain olla aivan rauhassa.

Sitä vastoin mie kuulin ko net pöristhiin ko parvi pölästynheitä hanhii. Epäsopu lissääntyi, ja mie kuulin muutamiitten värisseevän kauhusta ja sannoovan ette äkkii het olthiin sitä mieltä ette se oli paras heittäät poovaamasta.

Nimittäin ko poovaaminen näytti vaaralisela tavala paljastaavan ihmisen syvviimmppiiki salhaisuuksii.

 

(Illustrasjon: Wilfred Hildonen)