Piirustus: Wilfred Hildonen

 

Rexilä oli kaikkiin raskhain, se hyppeli kaikin voimin ylös alas, joka hypylä se pääsi tyhä kuononmitan etheenpäin.

 

Teksti: Maureen Bjerkan Olsen ja Arne Hauge
Kainuksi kääntäny: Eira Söderholm
Piirustus: Wilfred Hildonen

 

Kolmheen päivhään emmä mamman kansa kumpikhaan saanheet uunii palamhaan. Turkkhiin vaatittu Rexki hytisi ja oli alakuloinen, se tärisi niin ette hamphaat kalisthiin. Sitte met tehimä tiukan päätöksen. Semmoiset päätökset met tehimä mamman kansa aina yhđessä, met evakueeraisimma krannihytthään. Pyytäisimmä päästä suohjaan siihen asti ette sää paranis ja mamman uuni pääsis taas elämän alkhuun. Täristen met pakkasimma sen verran tavaraa ette pärjäisimmä vähän aikkaa krannissa. Panima Lizkenin ja sen pojat laukkhuun, murtauđuima ulos ovesta ja taistelimma tien ulkoilhmaan.

Porthaitten ympäri tuiskus siihen laihiin ette tuntui ette se oli mahđoton hengittäät. Käđen kuulola löysimä sivakat, net seisthiin syvässä lumessa hytän seinän vieressä.

«Kylläpä viskoo», mie kuulin ko mamma huusi, naama sinisennä ihmetellessäns mihin met yhtäkkii olima joutunheet. Kiinitimmä rotanansasitheet, ja mamma pyysi minnuu pysymhään aivan hänen vieressä, sitte viskasimma säkit ja laukut paremin sölkhään, tartuima sauhvoin ja lähđimä.

Her er den norske fortellingen: Kattepine og påskeferie, del 2

Kerkisimmä lykästäät pari kerttaa sivakoila, ja hyttä oli poisa. Ja niin oli muuki mailma, kaikki oli tuiskaavan valkkeeta. Sääjumalat olthiin ko uhmaikhäiset nuoret, niin kiljuuvan vihainen oli tormi. Mie huusin mammale:

«Mamma, mi toesti toivon ette meän hyttäkrannit oon kotona.»

Mutta minun rukkoukset hukuthiin tuuhleen niin ette se tuntui ko mie tyhä olisin ajatellu net sanat, en sanonu äähneen. Mamma meni eđessä eikä vastanu, mie luulen ette se ei tykäny siitä kääntheestä minkä meiđän päässiäisfeeriä äkkii oli ottanu. Eli ko koko feeriä oli menossa helsinkhiin. Se oli sitte Rex joka pelasti päivän.

Se oli aivan epätavalisen hyvä opaskoira, se löysi minun aina ko kotona olima piilosilla. Nyt se meni mamman etheen ja joukon kärkheen, nuuskiskeli läpi kovansään ja näytti ette sillä oli vaka suunta. Vanhaa, hyvä Rex, se ymmärsi mihin meilä oli matka. Ei alas E6-tiele mihin ruuttapiili oli meiđät jättäny, eikä kothiin Vookhiin mutta krannihytäle. Sinne oli pitkä matka, frouva Blomin tykö.

Ensin piti mennä kohđi Postvannettii. Tavalisesti sivakat suhistelthiin lujjaa vauhtii alas törmää, nyt oli viti niin syvä ette pääsimä vaivoin raahautumalla alaskäsin. Rexilä oli kaikkiin raskhain, se hyppeli kaikin voimin ylös alas, joka hypylä se pääsi tyhä kuononmitan etheenpäin. Ette olima tulheet Postvannetille, sen met hoksasinmma ko mailma yhtäkkii oli kauheen laakkee, tänne met tavalisesti porasimma avenon jäähän ja hajima juomavettä, nyt Rex vei meiđät viinthoon oikkeele yli jään ja sieltä ylöskäsin kohđi vaaran lakkee.

Rinnettä ylös piti mennä kalanruotomallila, ja ko met jälkhiin aivan uskomattoman raatamisen olima likelä vaaran lakkee ja mie putosin sađanen kerran, minulta irtos toinen sitheistä. Siitähän sivakka tykkäs, se triivastui erinomatten hyvin ko pääsi vaphautheen. Sivakka ei olheen hilliny itteensä, mutta karkas kottoo heti pois.

«Mamma!» mie huusin ja näytin pistoo törmää alaskäsin. «Minun sivakka, se lähti omile teile.»

Mamma huusi häđissä ko ymmärsi mitä oli tapattunnu, mutta minun sivakkaa se ei keriny koskhaan näkemhään. Sivakka huilas takapäin alas, justhiin sammaa tietä ko oli tulluki. Tyhä paljon noppeemin. Näytti ette sillä oli selvä plaana kunka löyttäät Postvannetin sielä kaukana alhaala. Mutta silloin, ko trolli loovasta, siihen ilmeni Rex.

Tämmöisillä harhateilä vaaramaissa se vähän vällii jättäytyi joukon pörhään ja nuuski pörässähihtaajiita niin ko olis halunu olla varma ette olima oikkeela tielä ja ette laakissa pärjäisimmä. Nyt Rex tuli minun tykö ja kattoi siihen suunthaan mihin mie olin näyttäny. Sitte se rukatti menemhään. Se hävis, turkki lumen peitossa ja häntä vastaisessa. Met mamman kansa ođotimma ette ođotimma, sitte se taas ilmeni.

Se veti myötänsä minun sivakkaa, pitkää ja hankalaa, ko tuiskussa kömpyröitti vastaletta. Laski sivakan minun kinttuin etheen eikä päästäny siitä irti ennen ko mie tartuin siihen molemiitten puulvanhuitten kans.

«Met häy’ymä jatkaa matkaa», mamma huusi, ja mie kuulin ette se oli huolestunnu.

«Jooo. Tuhanet kiitokset, Rex», mie huusin takaisin, ja sitte se taas tapattui:

Mie otin kissalaukun sölästä ja laskin sen lumen pääle. Sen mie tehin sillä että laukku oli tielä ko mie laitoin sivakkaa jalkhaan. Vikahomma minkä ”tuo” heti hoksas. Tormi viskas meiđän pääle melkheisen tuulenrossan, ja vips! laukkuki lähti seilailemhaan. Pitkäle. Sylinderinmallinen, musta sporttilaukku, se huilaili lujjaa vauhtii siihen ette en ennää saattanu ulettuut siihen, sitte se alkoi kierittelemhään. Hopumasti ette hopumasti siksi ette se tuulen hyvälä avula pyöri enturhiin. Hyppeletti ilmassa pyöriin villimästi ete villimästi.

Laukun omatoimimatkan ensi silmänräphäyksestä asti met kuulima sen puheleevan. Sieltä kuului yhđenlainen kuuđenääninen maukuminen ja valtava kissapiina. Sporttilaukku ei tuntenu armoo, ei vaikka sen lasti oli kallisarvoinen. Se teki saman tempun ko sivakkaki ja lähti huilaamhaan kohđi Postvannettii. Mie kyllä ymmärsin minkä hirveen kissapiinan mie olin saanu aikhaan. Mamma kans ymmärsi jotaki, se ymmärsi ette ei pystynyt tekehmään mithään. Rex kaarsi menehmään.

Pitkhään aikhaan ei kuulunu muuta ku tormin hirvittäävä mellastus. Mutta sitte, kaukkaa vastalheesta, kuului ette joku hithaasti mutta varmasti likeni. Yhđenlainen ummesta kuuluuva, syđäntäsärkkeevä valitus mikä voimistui ette voimistui. Ja siinä, rintheessä meiđän alla, met näjimä jotaki.

Vähän kerttaa tuiskun keskeltä iti lumheen peittyny nelikäpälheinen haamu. Hamphaitten välissä se kantoi sylinderinmallista sporttilaukkuu missä oli virkku sisältö. Se raahas laukkuu yhđestä sangasta, laukku valitti ja kiljui, se oli ko NRK-orkesteri lämmittelemässä. Mamma tuli iloiseksi, mutta mie tulin vielä iloisemmaksi. Met lihkosimma yli vaaran lajen, tormi niin kauheen vihainen ette se freistas pyhkiit meiđät koko joukon enturhiin.

Meiđän hyttäkrannit olthiin kotona. Ei kuulunu hiiskaustakhaan ko met kaivoima polvun porstuusseen ja kopistimma nyrkilä ovheen, mutta klasista met näjimä ette sisälä palethiin parafiinilamput, emmäkä antanheet ylön. Lopulta kuului ette sisälä liikuthiin, hytän isäntä tuli kattomhaan mitä oli tapattumassa. Se sanoi ette hän luuli ette se oli tyhä tormi hytän seinissä mikä vinkui eikä ihmiset. Eli elläimet. Usheet elläimet.

«Tulkaa sishään», muistan ette hyttäkranni vinkkas ja huusi, sillä oli vaikkee saađa oven kiini meiđän pörästä. «Täälä kyllä oon sijjaa», se sanoi.

«Ja syämensijjaa», kuului tuvasta. Se oli hytän emäntä, se oli kyllä ymmärtänny ette Bjerkanilla roikkinens olthiin assiit huonosti ja ette niile olis parempi sisälä.

Mamma sai lämmintä kaffii ja mie lämmintä saftii. Ja keksui. Lizken ja sen pojat päästhiin ulos laukusta pyöriskelemhään ympäri laattiita, Rex sai lumesta sulatettuu vettä ja puolen kotlettii.

Sinä yönä mie nukattin tuvan polttouunin ihanhaan rätinhään. Rex makas uunin vieressä ja nukkui sen loistheessa, mie olin nukkumalomassa ja kissat maathiin minun sängyn jalkapäässä. Kissalauma kehräs kuorossa ennen ko net nukattethiin, ja seuraavanna päivänä tuli aurinko ja kaunis ilma ja lissää päässiäisfeeriätä. Met lähđimä uuđesti ulos seikkailemhaan, mamma ja Rex, Lizken, sen pojat ja mie.

Päässiäiset ko mie olin yhđeksen vuoden ikhäinen, se kova hihtaamareisu. Kissalaukku mikä hyppeli ilmassa ja lensi tiehensä. Mie muistan ette se oli kummalinen päivä, mutta feeriä oli fiini.