Kvener i finske øyne

Tegning/piirustus: Wilfred Hildonen

 

 

KVENER I FINSKE ØYNE

I denne avisa kan du lese om finske Harri Ahonen (side 7), forfatteren som bekrefter at de som i gamle dager utvandret til Ruija, de omtales i dagens moderne Finland som kveenit, kvener.

Skal vi tro Harri, så finner vi det samme kveenit-begrepet brukt over hele hans hjemland, og ikke kun blant forskere og annen ekspertise. Vi kalles kveenit i den finske dagligtalen, i media og blant finlendere flest.

Finlenderne kunne latt være å kalle oss kvener, og heller sagt utvandrere eller norsk-finlendere. At de likevel kaller oss kvener, må tolkes som en allmenn finsk anerkjennelse av at de finlenderne som reiste ut, de er ikke lenger kun «blandet drops,» men en ny konfekt i form av en egen minoritet.
Samtidig er begrepet stadig kime til konflikt her hjemme. Ikke i samfunnet som sådan, folk flest anerkjenner kvenene som en egen minoritet, men blant folk som per definisjon tilhører minoriteten, men som likevel velger å kalle seg norsk-finske.

På den ene siden er det naturlig å spørre hvorfor kveenit ikke er bra nok, når det er bra nok for finlendere, på den andre siden skal vi ha respekt for de følelser og den velutviklede lojalitet som får enkelte til å stå fast på finsk-norsk framfor kven.

Det kan ha å gjøre med en motvilje mot å tilhøre en utgruppe, en minoritet, men vi tror at det i større grad handler om en motvilje mot å klippe over «navlestrengen til Finland.» Denne parallellen til mors liv og barnet er nærliggende, for på linje med skapninger flest, må også minoriteten kveenit løsrive seg fra sitt opphav når de blir voksne. Det betyr ikke at man benekter eller gir avkall på sitt opphav, det betyr bare at man skaper seg sin egen framtid. At man tåler å stå på egne ben.

Det er et paradoks, men skal minoriteten kveenit ha noe for seg i framtiden, må denstå på egne ben i en situasjon hvor avstanden tilbake til Finland blir større og større. Ganske enkelt fordi årene går. Det er oppgaven som må løses, skal minoriteten kvener overleve. Og denne oppgaven er, forståelig nok, egnet til å skape uro og en følelse av tap hos dem som stadig føler seg svært nært knyttet til det «storfinske.»
Til alt hell er det plass til alle.

Ha en riktig fin senhøst.

 

 

KVEENIT SUOMALAISIN SILMIN

Tästä lehdestä voit lukea suomalaisesta Harri Ahosesta (sivu 7), kirjailijasta joka vahvistaa, että vanhaan aikaan Ruijaan vaeltaneita kutsutaan tämän päivän modernissa Suomessa kveeneiksi.

Mikäli uskomme Harria, on sama kveenikäsite käytössä koko hänen kotimaassansa, eikä vain tutkijoiden ja muiden asiantuntijoiden keskuudessa. Meitä kutsutaan kveeneiksi arkipuheessa, mediassa ja useimpien suomalaisten keskuudessa.
Suomalaiset olisivat voineet olla kutsumatta meitä kveeneiksi, ja mielummin sanoneet maastamuuttaja tai norjansuomalainen. Että he kuitenkin kutsuvat meitä kveeneiksi, tulee tulkita yleiseksi tunnustukseksi siitä, että maasta lähteneet suomalaiset eivät hukkuneet joukkoon, vaan muodostavat oman selkeän vähemmistönsä.

Samaan aikaan käsite on jatkuva kiistan aihe täällä kotimaassa. Ei niinkään yhteiskunnassa yleisesti, sillä valtaosa tunnustaa kveenit omaksi vähemmistöksi. Sen sijaan osa tähän vähemmistöön kuuluvista kutsuu itseään mielummin norjansuomalaisiksi.

Voidaan luonnolisesti kysyä miksi sana kveenit ei ole riittävän hyvä, vaikka se kelpaa suomalaisille. Toisaalta me kunnioitamme niitä tunteita ja sitä kehittynyttä lojaalisuutta, jotka saavat toiset pitäytymään ilmaisussa norjansuomalaiset kveeni sanan sijaan.

Se voi johtua vastenmielisyydestä kuulua ulkoiseen ryhmään, vähemmistöön, mutta me luulemme tämän johtuvan suurelta osin haluttomuudesta katkaista «naparuora Suomeen.» Tämä rinnastus äidin elämään ja lapseen on ymmärrettävä. Aivan kuten luonnossakin tapahtuu, täytyy kveenivähemmistön irrottautua alkuperästään aikuistuessaan. Se ei tarkoita, että kielletään alkuperä tai luovutaan juurista kokonaan, vaan että vain luodaan oma tulevaisuus. Että kyetään seisomaan omilla jaloilla.

On paradoksi, mutta mikäli vähemmistöllä kveenit olisi tulevaisuutta, tulee heidän seistä omilla jaloillaan tilaanteessa, jossa etäisyys Suomeen vain kasvaa ja kasvaa. Yksinkertaisesti, koska vuodet kuluvat. Tämä on tehtävä, joka täytyy ratkaista, jotta kveenit säilyisivät elinvoimaisena vähemmistönä. Tämä tehtävä on ymmärrettävästi sellainen, että se on omiaan aiheuttamaan levottomuutta ja menetyksen tunnetta heidän keskuudessansa, jotka yhä tuntevat läheistä yhteyttä «suursuomalaiseen.» Onneksi kaikille on tilaa.

Erittäin hyvää loppusyksyä.

(Kääntänyt Martti Raudas)