Piirustus: Wilfred Hildonen
Silloin met veđimä henkkee ja meiđän sanoma pikku venheestä oli selvä. Yksimielinen, assiilinen sanoma: «Emmäpäs!»
Teksti: Maureen Bjerkan Olsen ja Arne Hauge
Kainuksi kääntäny: Eira Söderholm
Piirustus: Wilfred Hildonen
Sen kerran, ja lisäksi sen kerran ko met niin ko Greenpeace aksuneerasimma merelä.
Se oli harvinaisen fiini kesäpäivä, ja kolme meitä kläppii maathiin pikku venheessä liki Kjelenii Kelviikissä ja fiskathiin. Met makasimma muutamassa apajapaikassa, fiskupaikassa missä aikkaa myöđen oon saatu niin paljon kallaa ette sillä oon oma maamerkki, niin ette siihen samhaan paikkhaan oon tasan hyvä sihđata. Vanhaasseen aikhaan net piđethiin maamerkkinä tunturin ikilumen fläkkyiki ennen ko kaikuluottaaminen ja nykyaikhainen paikkapeilaus tyhmistethiin ihmiset.
Olima saanheet kaksi saittaa ja yhđen turskan ko siihen äkkii ilmeni fiskusöyttä. Pluukas yhtäkkii siihen tyyhästä. Varsinainen elefantti suhtheessa siihen pikku hiirheen venheeksi missä met olima pyytämässä. Söyttä alkoi heti kiussaahmaan meitä, selvästiki se halus panna siihen oman pruukin. Sikkaristi aikoi tyyhenttäät apajapaikan kalasta omala nuotala eli laskeet siihen verkot, söytän fiskarijoukko kuitenki vaikutti uhkaavalta.
Her er fortellingen på norsk: Vi streiker, del 2
Isonvenheen ruho laittoi hirmu issoi siikattheita meiđän pikkuvenettä vasthaan. Meiđän venet pyöri ja keijui, ja met häyđyimä takerttuut lujasti riipphoon kiini. Sitte meihin iski toinen aalto, sanalinen tällä kerttaa, se lensi ylhäältä riipon yli. Iso venet vistoin ja vihaisten raavhaitten kansa tuli vaaralisen liki.
«Teilä ei ole lupa olla täälä», met kuulima niitten huuttaavan meile. «Täälä oon kallaa ja se kuuluu meile!» net huuđethiin.
«Mie näen net kaikuluotaajasta!» karjui yksi samala ko toinen veti tangosta ja kihđutti söytän motorii.
Silloin met siinä pikku venheessä päätimä sannoot sille vasthaan. Met pyyristimmä ylöskäsin, mie olin ensimäinen joka sanoi suorat sanat.
«Met olima täälä ensin, eikä yksikhään omista tätä apajapaikkaa», mie huusin.
«Tietenki täälä oon kallaa», huusi toinen meiđän joukosta. «Muutonhan met olisimma muullosin fiskaamassa.»
«Kalahan oon apajapaikassa, sillä met olema täälä ja täälä met pysymä», huusi kolmas meikäläinen.
Meilä oli sekä paapuurin ette styyrpuurin puolela tooma missä oli ruottinpilkki ja kymmimato, venheen pohjala tamppu ja itte kukasellaki puukko. Yksi missä oli punainen plastikahva ja kaksi missä oli sininen plastikahva. Met pilkima niin ko ennenki ja kielyimä lähtemästä.
Iso vene taas kihđutti motorii ja alkoi kiertelemhään meiđän ympäri. Laittoi kauheita siikattheita, laiđan takana valtava vihrinen kärmet joka kiemuroitti ja freistas vettäät meiđät alas syvvyytheen. Met häyđyimä takerttuut kiini venheen riipphoon, mutta jälkhiin, ko iso venet vähensi gassii kattoaksens jos met nyt antaisimma alle ja hävviisimmä apajapaikasta, meiđän sanoma oli sama. Se oli iso venet joka piti jaukkuut, emmäkä met, met huusima.
Mutta sannoot ette pikku venheilä kansa oli faiskuoikheuđet, se oli vettä hanhen niskhaan niile sielä ison venheen täkilä. Piian net olthiin oppinheet latinaa, sillä ko jälkhiin olen kuulu ette ruijan sana mea – net fiskarit olthiin ruijalaiset ja net piđethiin apajapaikasta sitä sannaa – tarkoittaa ’minun’ latinaksi.
«Nyt tet, helvetti senthään, häy’yttä kaota täältä ette raavhaat ihmiset saava fiskata rauhassa», karjuthiin ylipuolelta, sielä oli ihmissii jokka pukstaavillisesti ylikattothiin meitä. «Mie ringaan rantavahile, piru viekhöön. Nyt tet lähettä helsinkhiin. Nyt! Kuulettako?»
Silloin met veđimä henkkee ja meiđän sanoma pikku venheestä oli selvä. Yksimielinen, assiilinen sanoma.
«Emmäpäs!» met karjuima.
Ja ko net sielä isossa venheessä kirroilthiin ja haukuthiin, met pikkuvenheessä lauloima protestilaului ja yhtheistunnet lujeni ette lujeni. Lauloima niin kovvaa ko pystyimä. Met lauloima «Souđa souđa kalapotole, paljon kallaa sielä saama», ja met lauloina «Mie olen oikkee Kelviikin turska, faderullandei, fade…» Ja met lauloima «Epälykylinen mies». Se pasas eriliikaisen hyvin, tuntui meistä, siinä ko met keijuima ja heiluima ison venheen aalonharjoila. Met souđima hengen eđestä ette pysyisimmä samassa paikassa, ja samala innala met auskaroittima ette venet ei uppois. Met emmä olheen aikonheet anttaat ylön ahnheitten raavhaitten eđessä. Vielä lauloima uuđen laulun. Met lauloima «Sie joka ruokit pikku lintuiset, siunaa meiđän ruvan oi Jumala. Aaaaamen.»
Silloin se antoi ylön, se iso venet. Miehet lähđethiin riipolta, ja met kuulima ko sippari murisi pahasti ko käänsi söytän ja suunisti kohđen aappaa mistä oli tulluki. Sikkaristi ette pääsi kiussaamhaan muita jokka pasathiin ommii fiskuhommiins.
Ko iso venet katos ja meri meiđän venheen ympäri taas oli tyven, venheessä repes riemu. Jälkhiin met pyysimä pitkän aikkaa ennen ko sousima maihin ja laskima venheen Kelviikin kaijhaan. Met olima kyllä märät ja kylmät jälkhiin sen somattoman kohtaamisen ison venheen kansa, mutta iloiset ko toima ranthaan paljon kallaa ja vielä tärkkeen voiton meren piraatiista. Met jokka tuskin olima alkanheet kouhluun, olima näyttähneet raavhaile jotaki tähđelistä. Petokaloile ihmiseksi, net tulthiin sikkaristi rosvofiskulaakista eli jostaki semmoisesta.
Kaijala meitä oli vasthaanottamassa muuđan «vanhoista äijistä» ja se nauroi. Onnitteli meitä sekä hyvästä saahliista ette vähittäinki sama fiinistä voitosta ison venheen yli.
«Niilä ei ole mithään tekemistä täälä näin liki Kelviikiä. Se se kyllä oli hyä ette tet ette myöntynheet siirtymhään», se sanoi ja virnisti. «Ja nyt mulla oon keittokallaa lopuksi kessää.»
Niin ko jokhainen ymmärttää, kassuuminen ylös pohjaisessa oli välistä kova. Se vaati ette kläpit olthiin sama kovat. Kläpit jokka pystythiin seisomhaan vaatimusten takana. Kesä eli talvi, sama tila, sen mie selvästi muistan.
Piirustus: Wilfred Hildonen
